sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

+17 KG ONNELLISUUTTA.

Viimeisimmän tekstin jälkeen olo hyvin kiitollinen. Olen saanut muutamilta, ehkä jopa hieman erikoisiltakin ihmisiltä viestejä. Kiitos niistä! 
Tänään kuitenkin ajattelin syventyä yhteen aiheeseen mikä mun elämässä on ollut viimevuodet hyvinkin läsnä, josta mainitsinkin jo edellisessä postauksessa. Ehkä nyt on tämänkin tekstin aika. 

Millaista sitten oikein on kokea syömishäiriö?

- elämän se ainakin multa vei.
ij minä Tätäkin tekstiä on niin vaikea aloittaa. Tiedättekö kun mieli sairastuu, tahdon voima on aikalailla koetuksella. Kuten sanotaan, ei kukaan vapaaehtoisesti ota itselleen mielenterveyshäiriöitä. Mun kohdalla, kuten varmasti monen muunkin, se tapahtui stressin ja ylirasitustilan seurauksena - halusin alitajunallisesti rankaista itseäni, hallita omaa elämääni edes jonkin suhteen. 
Silloin kun kaikki oli niin sekaisin. 

Kuten sanoin edellisessä tekstissä, mulle ei koskaan diagnosoitu oikeastaan mitään syömishäiriötä. Enkä varsinkaan sitä itselleni silloin myöntänyt. Vaikka tiesin sen tasan tarkkaan, että mulla oli vakavia ongelmia syömisen kanssa. Itselläni kuitenkaan ei tavallaan ollut ongelmia ulkonäöllisesti (sen suurempia kun mitä nyt pieniä ulkonäköpaineita varmasti monella on). 

Niiden raastavien vuosien aikana, mun mieli vaan jotenkin sairaalla tavalla sai jotain mielihyvää siitä että näännytin itseäni.
minnää
Keskimmäinen kuva on peruskoulun päättöjuhlasta. Jo silloin painoni oli pudonnut huomattavasti, lihakset kadonneet ties minne. Olin heikko, hyvä kun jaksoin hymyillä. Todellisuudessa mä en edes osannut iloita siitä että peruskoulu olisi ohi, olin vaan niin sekaisin ja äärettömän väsynyt siihen sairaalloiseen puurtamiseen, koulussa, kotona, läksyissä, projekteissä - oikeestaan siihen kamppailuun mitä kävin mun pään sisällä jatkuvasti. Olin niin väsynyt olemaan kaikessa täydellisyyttä tavoittelija, niinkuin edelleen olen. 

Kesä alkoi ja silloin jotain tapahtui. Jollain tapaa se kaikki paha olo purkautui. Se kaikki stressi ja huolehtiminen. Vasta nyt jälkikäteen ajateltuna sen tajuan. Mä olin vaan henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että mä vaivuin todella syviin vesiin, mitä sitä kaunistelemaan

- masennuin itseeni.
jknl
Kaiken sen ylirasituksen, minkä olin kaiken kaikkiaan saanut itselleni aiheutettua, seurauksena rupesin kontrolloimaan elämääni ruoan avulla. Useinhan niin saattaa käydä, ihminen pyrkii hallitsemaan kaiken sekamelskan keskellä edes jotain asiaa elämässään, jotta pysyisi järjissään. Söin, mutta ihan älyttömän vähän. Siihen päälle vielä se kaikki kontrollointi: ruokien rasvapitoisuudet mahdollisimman pieneksi, hiilihydraatit minimiin sekä tietynlainen ruokailujen aikatauluttaminen joka ikinen päivä ja älytön määrä liikuntaa. Silloin olin tosiaan lopettanut jalkapallon hetkeksi, sillä mun oli pakko pitää hetki taukoa (aloitin myöhemmin uudelleen mutta lopetin kokonaan viimevuoden loppupuolella) Älytön määrä liikuntaa tarkoitti joka ikinen aamu lenkki tyhjällä vatsalla, jopa kaksi tai kolme treeniä päivässä, mahdollisimman kuluttavaa tietenkin. 

sairasta. 

Joka ikinen kerta kun katson näitä kuvia vierähtää kyllä kyyneliä. Mä vaan nään mun silmistä sen miten huono mun oli olla itseni kanssa. Miten paskalta ja sumuiselta jokainen päivä mun silmissä näytti. Mä olin turhautunut itseeni. Mun itsetunto laski ehkä syvemmälle kuin koskaan ennen. Mun kroppa oli päässyt täysin siihen pisteeseen että se ei enää toiminut, mä en palautunut. Sen huomasin erityisesti siinä että mä heräilin 2h välein öisin. Mun kroppa kävi niin ylikierroksilla ja huusi ravintoa, jota se sitten alkoi syömään mun lihaksista ja kaikki mahdollinen energia kului välttämättömien elintoimintojen ylläpitämiseen 

- siihen että jaksoin edes hengittää. 
minu
Jossain vaiheessa huomasin vaan etten ollut enään läsnä. Aivan kun en olisi keskustelu tilanteissa kuullutkaan mitään, mä vaan istuin ja kuuntelin, vaikka en oikeasti keskittynyt siihen ollenkaan, en keskittynyt oikeastaan yhtään mihinkään. Mun aivot ei saanut energiaa mikä vaikutti myös mun muistiin. Unohtelin ihan normaaleita, yksinkertaisia asioita. Kaikista pelottavinta oli myöhemmin ajatella sitä etten oikeasti edes muista paljoakaan tuosta ajasta. Mieleen on jäänyt vain tiettyjä hetkiä jotka muistan niinkin elävästi, etten välttämättä haluaisi niitä edes muistaa. 

Mua masensi katsoa muita ihmisiä, miten onnellisilta ne näytti. Miten ne nauroi, puhui ihan arkipäivän asioista, ne ei miettinyt sitä kuinka selviytyä seuraavasta päivästä hengissä. Se tuntui niin pahalta. Mietin voinko enään koskaan tuntea niin - voinko enää koskaan nauttia elämästä. Mä vaivuin niin järkyttävään epätoivoon koko elämän suhteen. 


Ruoasta tuli mulle stressin aihe, se ei ollut enään se josta sain suunnatonta mielihyvää ja makuelämyksi vaan se oli ainoastaan polttoainetta. Kaikki alkoi pienestä, loppujen lopuksi tilanne olikin sellainen että ruokailuni oli lähinnä ruoan sörkkimistä. Oikeastaan mun ruokahalu lähti kokonaan. En enään jaksanut hoitaa ruokailujani kuntoon koska oli niin paljon muita asioita mitä mietin ja pyörittelin päässä. Olin oman itseni kanssa niin hukassa. 

minö
Nämä kuvat on ehkä pahimmilta ajoiltani painoni suhteen. Lähtöpainoni normaali tilanteessa oli n. 63 kg, tässä vaiheessa painoin pahimmillaan 49kiloa - multa oli tippunut 14kg. Kasvavalle nuorelle se on ehkä yksiä vaarallisimpia asioita. Ja kyllä se sekotti mun koko kehon, kropan ja hormonit täysin. Mä en edes tiedä mitä näistä kuvista pitäisi ajatella. Mun mieli oli niin sairas, että sain sairasta hyvänolon tunnetta siitä miten vatsalihakset näkyivät. Samaan aikaan kun luut paistoivat läpi olemattoman rasvakerroksen. Jouduin käymään lääkärillä ja ravintoterapautilla.
miny
Ensimmäinen kuva kuvaa ehkä parhaiten mun oloa sinä pahimpana kesänä. En edes osaa selittää sitä. Olin niin valmis luovuttamaan kaiken suhteen. Olin niin kyllästynyt mun elämään, siihen yksitoikkoisuuteen, siihen miten ystävät loittoni mun ympäriltä koska elin kuin pienessä kuplassa oman pääni sisällä - yksin omien ajatuksieni kanssa. Ei mulla oikeestaan ollut minkäänlaista sosiaalista elämää enään. Jäin todella yksin. Se vaan oli niin absurdia, se ei ollut yhtään mun tapaista, muistan vielä elävästi ne tilanteet miten ajattelin ehkä kahdeksannella luokalla sitä kuinka en voisi kuvitellakkaan sairastavani mitään syömishäiriöön liittyvää. Ja kappas mitä seuraavana vuonna kävikään. 

Tekee pahaa katsoa mun silmiä näissä kuvissa, miten mun pupillit pieneni, miten sairaalta näytin. Ne kuvastaa hyvin sitä paskaa mitä kävin läpi, missä mielentilassa elin joka ikinen sekuntti. o
Moni voisi ajatella tästä kuvasarjasta ompa kaunis onnellinen nuori nainen mutta voi kuulkaa. Mä olin sairas. Tuon leveän hammashymyn takana oli sairas mieli, surullinen ja masentunut tyttö. Joka oli hukassa, kovaa vauhtia palamassa oman terveyden kanssa loppuun.

Tällä mä haluan osoittaa että älkää tehkö ihmisistä minkään näköisiä johtopäätöksiä ulkoisen olemuksen tai instagram kuvien perusteella. Niiden takana on usein paljon muutakin. Älkääkä ottako liikaa mallia tai ihailko ihmisten elämää jos ette tiedä todellisuutta mitä sen kaiken lavastuksen takana on. Niiden paistavien vatsalihasten takana voi olla paljon muutakin kuin terveelliset elämäntavat ja intohimo liikuntaan. minääää min kkkkk
Kesän lopulla jotain kuitenkin tapahtui mun päässä. Kaiken tämän itsensä kituuttamisen seurauksena mulle iski aivan järkyttävä häpeä. Häpeän tunne itseäni kohtaan, mun kroppaa, mun mieltä - mietin jatkuvasti miten mä oon saattanut päästää itseni tähän kuntoon. Siitä alkoi ehkä yksi rankimmista jaksoista henkisesti. Ainut asia mikä mua enää esti parantua oli se että olin niin vihainen itselleni, pettynyt itseeni. Syytin itseäni kaikesta tapahtuneesta, en vaan kyennyt antamaan itselleni anteeksi sitä kaikkea. Sen takia puhuminen mulle olikin vaikeaa, ajattelin olevani vain taakka, mua oikeasti pelotti aivan älyttömästi ja koin niin suurta häpeää kaikkea kohtaan. Joka ikinen kerta kun yritin avata suutani ja puhua, se päättyi siihen että olin vain hiljaa enkä kyennyt sanomaan mitään.

 Jokin sai mut kuitenkin palaamaan järkiin. Jossain syvällä mä vielä uskoin, ja halusin parantua. Rupesin lisäämään ruokaa vähitellen, mutta pikkuhijaa määrät kasvoivat hyvinkin suuriksi. 

Se oli tärkein askel minkä uskalsin ottaa, vaikka se pelotti todella paljon. Vaikka tiesin että mun keho tulee muuttumaan mutta mun oli pakko pakottaa itteni siihen, en vaan jaksanut elää enää niin. Joka kerta kun ajatus siitä etten voisi syödä palaa suklaata hiipi mun mieleen, pakotin itseni, pakotin itseni syömään. Mä tiesin että se ääni ei tullut musta vaan mun sairastuneesta mielestä.


Yhtäkkiä huomasin jotain tapahtuvan.
PicMonkey Collage kk kkk
Huomasin jopa hymyilevani aidosti onnesta, jopa pieniä naurujakin saattoi esiinyä. Siitä että olin päässyt pahimman yli. Siitä, että puhuin, huomasin keskustelevani. Muistin asioita, näin tulevaisuuden, kauan poissa ollut motivaationi palasi elämään. Aloin taas liikkumaan vähitellen. Liikunnan suhteen pakotin myös hillitsemään itseni. Vaikka teki mieli juosta, kävelin. Mä vaan tiesin että se on mulle paljon parempi, ja se kaikki tulee vielä palkitsemaan mua, joku päivä voisin juosta ja treenata niin kovaa kun ikinä haluan, silloin mun vaan oli pakko ottaa rauhassa.

Mä aloin pikkuhiljaa saamaan taas takaisin omaa itseäni. Mä olin siitä niin onnellinen. sdVaikka koko matka oli ihan älyttömän pitkä ja raskas, se oli ehkä yksi opettavimmista asioista mitä mä olen kokenut mun elämäni aikana. Mä kävin niin syvällä, jonne mä en enään ikinä, en ikinä halua joutua. Mä opin rauhoittumaan, antamaan itselleni tilaa, olemaan iha älyttömän kärsivällinen. Olemaan kiitollinen omasta terveydestä, olemaan ylpeä itsestäni edes jossain määrin. Opin taas rakastamaan ruokaa. Se ei ole mulle enää vain polttoainetta vaan nautintoa, inspiraation lähde. 

Painan tällähetkellä 66 kiloa ja ne kaikki 17kiloa mitkä sain kerrytettyä takaisin itselleni pahimmista ajoista takaisin pitkän taistelun jälkeen on ollut sen taistelun arvoista. 

Joka ikinen kilo on tehnyt musta onnellisemman.


9 kommenttia:

  1. Rohkea teksti! Tiedän aika hyvin mitä olet joutunut käymään läpi sillä itse olen sairastanut anoreksiaa ikävuosina 11-15. Nyt olen 20 ja tuo aika tuntuu hyvin kaukaiselta! Valitettavasti parannuttuani syömishäiriöstä sairastuin pakko-oireiseen häiriöön :/ Paljon on vielä tehtävää mutta uskon vahvasti että olen menossa koko ajan parempaan suuntaan.:)Ihana kuulla että voit nykyään paremmin!En ole aiemmin lukenut sun blogia niin pakko kysyä että minkä ikäinen olet? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! kiitos paljon kommentistasi ja että jaoit oman tarinasi! Olen 17 vuotias, täytän lokakuussa 18 :)

      Poista
  2. avoin ja rohkea postaus kuvien kera.kuinka pitkä olet?mietin mikä oikein sai sut muuttumaan?oliko se vaan päätös nyt riittää?kun jos häpeää itseään ja on väsynyt muutos on yleensä vaikea aloittas mutta sinä pystyit siihen.toinen miksi ns mainostat itseäsi monessa blogissa?laitat blogisi osoitteen kommentin kylkeen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos paljon!<3 Olen noin 165cm :), oikeastaan loppujen lopuksi vaan päätin että nyt tällänen elämä riittää. Tottakai otti aikansa ja etenin pienin askelin mutta se kannatti <3 ja ihan siitä syystä että olisi mukava että mahdollisimman moni saisi kuulla tälläsistä asioista joista kirjoitan. Edes yhden henkilön auttaminen tekee musta niin onnellisen :) <3

      Poista
  3. Koskettava postaus ja aihepiiri liippaa omaa tarinaani myös. Mutta eikö olekin ihanaa huomata, että ei missään nimessä halua palata takaisin "sairaaseen" vaan osaa arvostaa terveyttä ja olla onnellinen!

    Käy ihmeessä kurkkimassa minunkin blogiini! :)
    http://fitnessmalli.fi/elinaadasofia/minullako-alkava-rasvamaksa/

    <3 Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihan älyttömän ihanaa <3 Kiitos paljon<3 Ja hei kiitti käyn kurkkimassa sun blogias! :) <3

      Poista
  4. Itse olen ollut juuri tuossa samssa olo tilassa nyt 5 vuotta... Onko sulla mitään neuvoa antaa syömisen suhteen että laskitko esim kaloreita tai punnitsitko ruokia ja miten siitä pääsit eroon? Liikuitko ollenkaan paranemisen aikana. Olen niin umpikujassa. Ja tämän tekstin luettuani tajusin juuri että miksi en parane, olen niin pettynyt ja vihainen itselleni siitä mitä olen tehnyt kropalleni. Liikun liikaa vaikka syönkin paljon niin kilot ei tartu, oikeasti haluan lihota ja ei vain onnistu. Onko sulla mitään neuvoja miten tästä nyt vihdoin pääsisi irti? Todella hyvä teksti <3 :) Selvensi omia ajatuksiani todella paljon!

    VastaaPoista